Satamatapaaminen

Hei. Minun nimeni on... minun nimeni... on... Unohdetaan se. En muista sitä itsekään. Ainoat  asia, jotka tällä hetkellä tiedän ovat: olen poni, olen väärässä mailmassa ja tuolla on olentoja, jotka haluavat pahaa. Ne sanoivat minulle hakeneensa minut, jostain Equstiasta tai jostai. Nyt olen ollut onnistunut pakenamaan heiltä ja yritän pysyä poissa näkyvistä. Olen edelleen heidän alueellaan, ja niitä liikkuu pareittain joka paikassa. Haluan päästä pois täältä! Tämä ei ole minun paikkani. Mistäköhän minäkin sen tiedän? En muista yhtään mitään ennen kuin heräsin heidän laboratoriostaan. En muista mitä olen viimeiseksi syönyt tai milloin. Mahani kurnii. Suuta kuivaa. Päätä särkee. Olen yksin, ypöyksin vieraassa maailmassa. Ehkä voisin vain nukahtaa ja herätä siellä mihin kuulun ja todeta, että tämä on vain hullua unta, painajaista.

Kuulen askelia. Ne lähestyvät. Minun täytyy lähteä, täytyy päästä pois täältä. En halua joutua niiden käsiin toista kertaa. He pistivät minuun jotain, joka on sumentanut aistejani.

"SE ON TÄÄLLÄ! SE PONI ON TÄÄLLÄ!"

Käännyn äkkiä ympäri ja näen kaksi niistä käytävän toisessa päässä, toinen kutsuu lisää väkeä, toinen osoittaa minua jollain ihmeen mustalla esineellä.

"Nyt jäit kiinni. Ei kannata edes yrittää karata toista kertaa, sillä täältä et pois pääse."

Hahmo lähestyy minua, osoitellen edelleen minua sillä esineellä, joka näyttäisi olevan kaikilla jossain hihnassa kaulan ympärillä. Olen varma, ettei se ole hyvä merkki.

Vilkuilen ympärilleni löytääkseni pakoreitin, mikä tuotti heikon tuloksen. Ainnoat reittit ulos olivat joko ikkunan tai ovesta jonka edessä oli kaksi vihamielistä hahmoa. Oven kautta ei voinut mennä, koska edessä oli kaksi olentoa ja oven takana luultavasti olisi enemmän niitä.

Vaihtoehtojen käydessä vähiin siirryin lähemmäs ikkunaa. Olennot harppasivat eteenpäin pysäyttääkseen minut, mutta onnekseni ensimmäinen kompastui johtoon, joka kulki huoneen poikki ja toinen vuorostaan ensimmäiseen huutaen.

"Saatanan tunari!"

Ikkuna ei kuitenkaan auennutkaan, vaikka kuinka ravistelin. Lopulta otin hieman vauhtia ja hyppäsin lasia vasten, joka antoi myöden muttei murtunut.

Otin uudelleen vauhtia ja tällä kertaa en pysähtynytkään osuessani lasiin. Tunsin kylmät pisarat kasvoillani, juuri ennen kuin aloin epäillä; olikohan tämäkään hyvä vaihtoehto. Olin ainakin kymmenen metrin korkeudessa ja koska en pysty kumoamaan painovoimaa, lähdin putoamaan alaspäin.

Tunsin ilman karkaavan keuhkoistani, kun mätkähdin kosteaan maahan. Haukoin hetken henkeäni ja nousin istumaan. Olin varmaankin satamassa, sillä haistoin meren ja edessäni oli kymmeniä, ellei satoja kontteja.

"Älkää päästäkö sitä karkuun! Haluan tuon ponin elävänä tai teidät kuolleina!"

Toisen kerroksen ikkunasta niistä olennoista karjui yöhön ja lisää olentoja sapui rakennuksesta, josta olin juuri päässyt pakenemaan.

En edelleenkään aikonut jäädä kiinni, joten lähdin juoksemaan konttien väliin, tusina niitä olentoja perässä.

Tästä vasemmalle, tästä oikealle, seuraavasta vasemmalle. Tämä paikka on kuin massiivinen labyrintti. Miten täältä pääsee pois?

"Katsotaan täältä."

Voi ei! Ne löysivät tänne. Laukkaan nopeasti poispäin äänistä, vain löytääkseni itseni umpikujasta. Käperryn nopeasti niin pieneen palloon kuin mahdollista, varjoisaan nurkkaan. Tummanpunainen turkki sulautui varjoihin yhtä hyvin kuin musta harja, vaikkei sillä mitään merkitystä ollut. Ne näkivät minut silti.

"Kuuleeko tukikohta? Löysimme ponin sectorilta F4 konttien 450-500 välistä. Pyydämme saatto apua." toinen niistä sanoi radio puhelimeen. "Asia selvä lähetämme apujoukkoja asemaanne." "Kiitos."

"Pitääkö sinun olla noin... hyvätapainen? Se saa minut voimaan pahoin."

"Anna sen olla ja otetaan tämä kiinni, sopiiko?"

Ne alkoivat lähestyä minua, eri puolilta. Mitä minä teen en halua joutua niiden käsiin uudestaan. Nyt niitä oli jo kolme...