Miten täällä voi olla näin ihanaa?
Jokainen vastaan tulija hymyili ja vilkutti meille kulkiessamme ohitse. Nyt olin varma, että tuo sokerin, kanelin ja piparmintun sekainen tuoksi tuli piparkakkutalosta. Umm, mikä vastaleivottujen muffinien tuoksu.
"ThunderLane! Hei, ThunderLane!" kuului huuto. Pieni tummatukkainen vaaleaturkkinen pegasi orivarsa juoksi meitä kohti, aivan kuin häntä olisi ajanut jokin takaa. Hän pysähtyi hengästyneenä meidän eteen ja aloitti hyvin nopean selityksen... jostakin. En saanut siitä itse selvää, tosin en usko, että sai ThunderLanekaan, sillä hän tukki nuoren varsan suun kaviollaan.
"Hei hei, otahan veli ihan rauhallisesti ja tasaa hengityksesi ennen kuin jatkat. Sopiiko?" hän kysyi rauhallisella äänellä. Pienempi pegasi veti muutaman kerran syvään henkeä ennen kuin rauhoittui.
"Rainbow Dash on kysellyt sinusta. Hänen mukaan sinun pitäisi tuoda hänelle jokin paketti", hän piti pienen paussin vilkaisten nopeasti minua. Hänelle levisi leveä virne naamalle. "Kukas hän on? Uusi tyttöystävä vai?" hän juoksee kikattaen vihaista ThunderLanea karkuun. Uskoisin, että meillä molemmilla nousi pienoinen puna poskille.
"Jokainen tamma, joka minun seurasta löytyy, ei ole välttämättä TYTTÖYSTÄVÄ!" hän huudahtaa taklaten nuoremman pegasin maahan kutitellen häntä kyljistä.
"Rumble saanko esitellä StoryNight. Hän on uusi täällä. StoryNight tapaa pikkuveljeni Rumble", hän sanoi onnistuttuaan lopettamaan Rumblen kutittaminen.
"Hauska tutustua", sanon ojentaen kavioni hänelle sekä auttaakseni hänet ylös, että kätelläkseni häntä.
"Samoin", hän toteaa virnistäen pikaisesti veljensä suuntaan.
"Menehän kertomaan Rainbow Dashille, että tuon hänen pakettinsa iltaan mennessä hänen koti-ovelleen", ThunderLane hoputtaa veljensä omiin matkoihinsa, joka edelleen virnuilee aivan kuin lapsi, jolla on jokin iso ja mehevä salaisuus toisesta.
"Hyvää päivän jatkoa", hän huikka vielä olkansa ylitse ennen kuin pyrähtää uuteen juoksuun, kun taas ThunderLane ja minä suuntaamme sairaalaan vastakkaiseen suuntaan.
"Anteeksi tuo", ThunderLane sanoo hetken kuluttua. "Hän on aina tuollainen... ilopilleri."
"Ei se mitään. Eihän siitä vahinkoakaan sattunut", totean hymyillen.
Nyt saavuimme sairaalan eteen. Se jopa haisi sairaalalle: kipsin, lääkkeiden ja mieto raudan haju leijui ilmassa. Sairaalarakennuksen seinät olivat vaalean... ruskeat? Ei vaan luonnonvalkoinen. Siinä oli vieri vieressä ikkunoita molempiin suuntiin. Jokaisessa ikkunassa näytti olevan vaaleat pilkulliset verhot. Pääoven edessä oli matala katos, jota piti pystyssä kaksi valkoista marmori pilaria. Kaikki oli hyvin huollettua.
Sisällä odotus huoneessa oli kaksi- tai kolmekymmentä vaaleanruskeaa tuolia, jotka olivat jokainen niin leveä, että poni pystyisi makaamaan sen päällä. Seinät oli maalattu valkoisiksi ja lattia ja katto oli tummaa koivua. Vastaanotto tiskillä oli valkoturkkinen tamma, jolla oli vaaleanpunainen harja ja häntä. Hänellä oli hyvin yksinkertainen valkoinen hattu, jossa oli punainen risti. Hänellä oli myös punainen risti söpöysmerkkinä. Hän hymyili lempeästi meidän lähestyessä tiskiä.
"Hyvää huomenta. Minä olen hoitaja Redheart. Kuinka voin auttaa?" hän kysyi katsellen molempia vuorotellen.
"Huomenta. Ystäväni StoryNight tulisi tarkistettavaksi. Löysin hänet putoamassa taivaalta Ikimetsän yllä. Sain hänet kiinni, mutta uskon hänen lyöneen päänsä, kun hän ei tunnu muistavan juuri muuta kuin nimensä", ThunderLane vastaa Redheartin silmäillessä minua.
"Vai olet sinä lyönyt pääsi?" hän sanoi kumartuen hieman lähemmäksi tutkimaan päätäni. "En näe kyllä minkäänlaista merkkiä kovasta osumasta... Te voisitte mennä huoneeseen 17 odottamaan. Tohtori tullee tuota pikaa", hän sanoi hymyillen osoittaen vasemman puoleiselle käytävälle.
"Kiitos", minä ja ThunderLane sanoimme samaan aikaan.
Huone numero 17 oli käytävän puolessa välissä vasemmalla puolella. ThunderLane astui ovelle ja hymyillen avasi sen päästääkseen minut ensin sisälle. Kiitin astuen sisälle ja aloin tutkia huonetta.
Huone oli aivan samanlainen kuin kotona sairaaloissa: huoneessa oli yksi tarpeeksi isokokoinen sänky ponille. Sängyn päässä oli pieni pöytä, jonka saattoi kääntää sängyn viereen tai tarvittaessa sängyn päälle. Huoneen väritys oli sama kuin muualla rakennuksessa: valkoiseksi maalatut seinät ja katto ja lattia olivat tummaa koivua.
Minä istahdan sängylle. Näin istuminenhan on mukavaa. Miksen ole ennen istunut näin?
ThunderLane jäi seisomaan sängyn päähän. Hän katseli hetken ulos ikkunasta.
Kohta ovi huoneeseen aukeni ja sisään astui vaaleanruskea ori, jolla oli ruskea harja ja häntä. Hänellä oli päässään... se... tohtorien päähine... juttu. Hänen perässä tuli hoitaja Redheart hymyillen.
ThunderLane tervehti nopeasti tohtoria ja Redhearttia ja sanoi menevänsä ulkopuolelle odottamaan. Hän vilkaisi nopeasti minua hymyillen ja lisäsi: "Olen vain huoneen ulkopuolella. En mene kauemmas."
ThunderLanen poistuttua tohtori astui lähemmäs. "Hyvää huomenta. Minun nimeni on tohtori Hooves. Oletan, että sinä olet StoryNight. Olenko oikeassa?" hän kysyi lempeästi hymyillen.
Minä vain nyökkään ja hän jatkaa: "Olet kuulemma lyönyt pääsi ja menettänyt muistisi. Saanko katsoa?" hän ei jäänyt odottamaan vastausta ja astui vierelleni tutkien päätäni joka suunnasta. Hetken kulutta hän laski päästäni irti ja sanoi: "Jos olet pääsi johonkin lyönyt, ei se ainakaan kovin kovaan osunut. Usko, että olet menettänyt muistisi vain putoamisesta koituneen trauman takia."
"Tarkoittaako tämä sitä, että voin mennä?"
"Kyllä. Meillä ei ole mitään syytä pitää sinua täällä", Hooves vastaa hymyillen. "Jos sinulle tulee mieleen jotain, mitä tahansa mitä voisit tarvita, niin voit tulla tapaamaan minua", hän lisäsi avaten oven päästääkseen ThunderLanen sisälle. Hooves selosti nopeasti hänelle tilanteen, jonka jälkeen hän vielä kerran hyvästeli minut ja lähti ulos huoneesta. Hän tosin palasi heti takaisin.
"Yksi kysymys: Miten sinä pääsit putoamaan taivaalta? Sinulla ei ole siipiä. Olisitko sinä voinut käyttää teleportaatiota?" hän kysyi osoittaen kysymyksen sekä minulle että ThunderLanelle.
"E- en tiedä", vastaan olkia kohauttaen hieman alla päin. ThunderLane huomasi äänessäni piileskelleen alakuloisuuden ja kaappasi minut kainaloonsa.
"Mutta onneksi minä sain sinut kiinni ennen maata", hän naurahtaa. "Ni-niin", mutisen punastuen. Kiemurtelen pois hänen kainalostaan. "Mistä ole erittäin kiitollinen."
"Minne sinä nyt haluaisit mennä? Jos kerran et ole täältä kotoisin, voisin näyttää sinulle paikkoja", ThunderLane ehdottaa meidän lähdettyä sairaalasta.
"No minun tarvitsisi hankkia itselleni jonkinlainen asunto", totean mietteliäänä.
"Aivan... Voisin muuten pyytää sinut minun luokseni mutta, koska sinä et ole pegasi, sinä vain putoaisit heti pilvien läpi", hän toteaa hieman pettyneen kuuloisena ja vilkaisee siipiään.
"Aivan minullahan on tämä... sarvi... juttu", sanon pätkittäin ääneni muuttuen vain epävarmemmaksi. Vilkaisen nopeasti ThunderLanea ja tajuan miten tyhmältä olin juuri kuulostanut. Hiljainen hymy hiipi kasvoillemme ja kohta käkätimme kippurassa, en tiedä mille, mutta se siinä hauskaa olikin.
Kun olimme saaneet naurumme naurettua, ThunderLane nosti minut nopeasti selkäänsä ja lähti lentoon.
Apua! Me lensimme kohti korkeuksia. Kohta uskalsin hellittää otettani hänen kaulasta ja huutaa ja iloita. "Jiiihaaa!" Tämähän on hauskaa.
Missä minä olen? Mikä tämä paikka on? Miten minä tänne jouduin? O-olenko... yksin?
"Haloo?"
Haloohaloohaloo
"Onko siellä joku?"
Onko siellä jokuOnko siellä jokuOnko siellä joku
Miten tänne saa valoa? "Vastatkaa nyt joku!"
Vastatkaa nyt jokuVastatkaa nyt jokuVastatkaa nyt joku
"Onko se naaaAARAS?"
Kuuluu hiljainen sivallus ja vatsassa tuntuu olevan jotain ylimääräistä... silmät eivät pysy auki... väsyttää. . .
Toisaalla, toistaiseksi vielä valoisassa Ikimetsässä, hahmo herätetään varovasti todellisuuteen . . .
________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________
Jokin tökkii minua otsaan, luultavasti pikkuveli oli jälleen ohittanut uhkauksen tulla mestautetuksi ja saapunut huoneeseeni koputtamatta.
"Oletteko te kunnossa?" kysyy ystävällinen tosin huolestunut ääni, joka ei voi kuulua pikkuveljelleni. "Se oli aika moinen pudotus. Onneksi sain sinut kiinni."
Avaan silmäni, jotka joudun suojaamaan auringon valolta.
Outoa... onko käteni aina ollut tuon muotoinen?
Siristän silmiäni, jotta näkisin puhujan. Edessäni tosin on vain tumman harmaa poni, joka laittoi juuri pienen pullon satulalaukkuunsa. Sillä oli vaaleansininen irokeesi. Hän sulki satulalaukkunsa ja... laskosti siipensä sen päälle?
Ei, ei voi olla... se ei voi olla pegasi. Missä minä olen?
Silmäni vihdoinkin tottuivat valoon ja alan katsella ympärilleni. Minua tökkinyt hahmo ei ollutkaan pikkuveli, vaan kirkkaan punaiseen höyhenpeittoon sonnustuautunut lintu. Se napsautti nokkaansa minulle, kun minä hätistin sen pois.
Eikä tämä ollut minun huoneeni. Olin jonkin metsän pikkupolun varressa ja nojasin ikivanhaan ja jykevään tammeen. Kuului lintujen laulua ja hyvin etäisen puron solina. Jostain kantautui piparmintun, kanelin ja sokerin sekoittunut tuoksu. Niitty kukkien tuoksu oli myös voimakas. Lähistöllä oli pakko olla myös lehmus. Sen hajun tunnistan vaikka unissani. Takapihallani oleva lehmus on hyvin iso, joten se myös tuottaa kukkia enemmän kuin mikään pieni puu. Onko hajuaistini aina ollut näin... tarkka?
Olin luultavasti kävellyt unissani metsään ja lopulta lysähtänyt tämän tammen juurelle. Todennäköisesti olin hyvin syvällä metsässä, koska en ennen ollut nähnyt poneja metsässä. Saati nyt pegasuksia. Edessäni oleva, ilmeisesti oripegasus, katsoi minua huolestuneesti.
"Olettehan te kunnossa?"
Alan etsiä puhujaa, mutta kun en häntä paikanna kysyn kovaan ääneen: "Kuka puhuu?"
"Anteeksi, en osannut odottaa, että olisit sokea", pegasi pahoitteli ottaen askeleen lähemmäs.
Käännyn nopeasti katsomaan lähestyvää pegasia. Säikähdän ja vetäydyn hieman kauemmas hänestä. "Pu-puhuitko sinä?"
"Öö... Joo puhuin. Enkö saisi?" se vastasi kysyvä ilme naamallaan.
"Mutta sinähän olet poni", sanon silmäillen pegasusta.
"Oikea termi olisi pegasus. Mutta olethan sinäkin poni. Yksisarvinen, jos aivan tarkkoja ollaan", se vastaa katsellen minua kuin hullua.
"Mi-" O-kei! Minä olen siis unessa. Minun on pakko olla.
Katson käsiäni, joiden tilalla oli nyt valkoiset kaviot. Ihoni oli korvattu valkoisella turkilla.
Isken nopeasti pääni takanani olevaan tammeen kovalla voimalla. Auuts! Okei tämä ei ole unta.
"Onko sinulla peiliä?" kysyn hieroen takaraivoani.
"Tuossa viidenkymmenen metrin päässä on lampi. Voit katsoa kuvajaistasi siitä", hän sanoo astuen jälleen askeleen lähemmäs.
Nousen hitaasti jaloilleni ja yritän pitää tasapainon, mikä onnistui hyvin, kun oli ollut harjoitusta veljen kanssa. Hän oli aina halunnut minun olevan hevonen, jolla hän ratsastaisi rosvot kiinni.
Kävelemme rivakasti kohti lampea, joka näkyi jo puiden lomasta. Saavuttuamme lammelle, minä ravaan nopeasti sen reunalle ja toivon näkeväni omat tutut kasvoni. Mutta näiden sijaan lammesta katsoi täysin tuntematon yksisarvinen, jolla oli vaaleanruskeat silmät, ketaisen ja vaaleanruskean raidallinen harja ja valkoinen turkki.
Miten minä voin olla poni? Kuinka minä selitän tämän vanhemmilleni? Katson nopeasti ympärilleni. Kuinka minä pääsen kotiin? Vilkaisen vielä lammessa olevaa kuvajaista ja nostan hitaasti kavioni koskettamaan sarveani.
"Anteeksi, mutta me emme taineet esittäytyä", harmaa pegasi saapuu vierelleni ojentaen kavionsa. "Minun nimeni on ThunderLane. Sinun?"
Aioin juuri tarttua kavioon, kun pysähdyin. Ehkä minun pitäisi vaihtaa nimeäni. Vanha voisi herättää vaikeita tilanteita ja kysymyksiä.
"Hauska tutustua. Minä olen StoryNight", vastaan hetken kuluttua.
ThunderLane vilkaisee takajalkaani nopeasti ja sanoo: "Onko sinun taitosi siis tarinointi? Ainakin nimestäsi ja merkistäsi voisi niin päätellä"
Vilkaisen nopeasti reidessäni olevaa merkkiä, joka oli ristissä kaksi tummansinistä kynää, joiden lyijy oli pinkki. "Tuota... juu on se", vastaan hetken mietittyäni.
Kyllähän minä tarinoita kirjoittelen. Mutta miksi juuri pinkki?
"Asutko täällä?" ThunderLane kysyi vilkuillen varovasti ympärilleen.
"E-en. Missä me olemme?"
"Olemme Ikimetsässä, joka sijaitsee Ponivillestä pohjoiseen. Oikein kukaan ei asu edes lähellä tätä paikkaa. Rohkein, jos häntä nyt siksi voi kutsua, on eläinten hoitaja Fluttershy, joka asuu aivan metsän reunalla", hän sanoo nostaen samalla satulalaukkunsa maasta ja asettaen sen hänen selkäänsä.
"Mitä tässä metsässä on niin kamalaa? Minusta täällä on ihanaa", lisään pyörähteän kerran paikallani.
"Sinä et halua olla täällä öiseen saikaan", hän vastaa edelleen vilkuillen ympärilleen. "Sinun ehkä kannattaisi näyttäytyä hoitaja Redheartin luona. Sinä kuitenkin putosin aika korkealta", hän lisäsi katsellen vuorostaan minua huolestuneesti.
"Hoitaja Redheart? Ja hänet löytää...?" katson kysyvästi ThunderLanea, joka hymähtää: "Heh et taida oikeasti olla täältä päin... Tule. Minä voin viedä sinut hänen luokseen."
Lähdemme kävelemään pitkin metsätietä. Hetken kuluttua ThunderLane rikkoo hiljaisuuden: "Kuinka sinä edes pääsit tuonne ylös? En nähnyt kuumailmapalloa tai ilmalaivaa."
"Minä... en osaa sanoa... En muista mitään", vastaan toden mukaisesti. Viimeinen muisti kuvani on... olin kirjoittamassa uutta tarinaa... ei, vaan elmänkertaa tai päiväkirjaa kotona.
Kohta saavuimme ulos metsästä ja minulta pääsi hiljainen "Ooo" sillä edessämme aukeni laaja niitty, joka loppui joelle ja joen takana oli ihastuttavin kylä ikinä. Sen talot olivat kaksi kerroksisia, väriltään yksinkertaisia enimmäkseen valkoisia. Niillä oli luultavasti heinästä tehdyt katot, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ensinnäkin iso, noin kolme kerrosta korkea pyöreä talo, joka sijaitsi aivan kylän keskellä. Se oli ilmiselvästi jokin tärkeä rakennus. Kylän päärakennus... kait?
Toinen oli aivan selvästi aidon kokoinen piparkakkutalo lähellä toria. Se oli kuorrutettu valkoisella sokerilla ja se muistutti kovasti hänen omaa luomustaan, jonka hän oli suunnitellut tekevänsä jouluksi. Torin päädyssä oli hieman turkoosin sinistä karuselliä muistuttava talo, jossa oli koristeelliset ikkunat ja pieni punainen viiri katolla. Sitten oli aivan selvästi puun sisälle kaiverrettu, kolmikerroksinen rakennus oli aivan kylän laidalla.
Viimeinen poikkeus oli aivan selvästi sairaala. Jollei sitä pystynyt sanomaan isosta punaisesta rististä, joka oli ripustettu rakennuksen pää sisään käynnille, niin sitten siitä, että se oli hyvin yksinkertainen vaalea nelikerroksinen rakennus, jossa oli lukuisia ikkunoita jokaista kerrosta kohden.
"Eihän se nyt noin ihmeellinen ole", ThunderLane naurahti minun taidan-olla-ihastunut-ilmeelleni. "Tule, mennään!" hän huudahti lähtien laukkaan kohti pientä siltaa.
"Hei! Odota minua!" huudan kirmaten hänen peräänsä.
