Tarina pojasta, joka katsoi My Little Ponia...
Marko oli tavallinen, 16 vuotias poika, vailla muuta huolta kuin koulu. Hän asui yksin omassa pienessä yksiössään, joka sijaitsi hyvin syrjässä muusta maailmasta. Lähin naapuri oli viiden kilometrin päässä.
Markon käy koulua läheisessä kaupungissa, Mynämäellä. Hänen koulumatkansa on kahden tunnin mittainen, joten hän joutuu heräämään joka aamu viideltä, jotta hän olisi kahdeksan aikaan koulussa. Ja koska bussi kulkee näin syrjäisellä paikalla vain kerran aamulla ja kerran illalla, ei kannattanut myöhästyä bussista.
Markolla ei ollut montakaan ystävää, joiden kanssa oleskella, lähinnä siksi, että hänen ikäisensä nuoret,muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, eivät oikein sulattaneet hänen kiinnostuksensa kohdetta.
Marko on Broni. Se tarkoittaa, että hän on kuusivuotialle tytöille suunnatun My Little Pony sarjan miespuolinen fani. Marko piti sarjasta monestakin syystä. Hän piti siitä miten sarja on suunniteltu, kirjoitettu ja toteutettu. Hän ei keksinyt mitään moitteen sanaa sarjan hahmoista, juonesta tai... oikeastaan mistään. Hän yksinkertaisesti rakasti tätä sarjaa.
Hänen kaverinsa hylkäsivät hänet kuin nallin kalliolle, kuultuaan tästä hänen harrastuksestaa. "Ei vitsit, jätkähän on ihan HOMO!" tai "Miten sää pystyt kattomaan, ku jotkin ponit seikkailee jossain taikamaailmassa?" tai "Hankkiudu hoitoon" olivat yleisimpiä reaktioita.
Nyt hän vietti yksinäistä elämää omassa yksiössään, jonka hän oli saanut halvalla.
Marko oli kuudentoista elinvuotensa aikana oppinut käyttämään ja säännöstelemään rahaa. Hänen vanhempansa olivat antaneet hänelle joka viikko hieman taskurahaa, jos hän oli käynyt kiltisti koulua ja "auttanut" kotitöissä. Toisin sanoen pyykännyt, puunannut, imuroinut, lakaissut, tiskannut, pölyttänyt talon lattiasta kattoon, yksin!
Yhtenä iltana, kesäkuun kahdeksantena, hän oli päättänyt lähteä kävelylle. Hän oli odottanut, että pilvet pidättelisivät vielä hetken, jotta hän pystyisi kävelemään läheisessä metsässä. No tämähän ei tietenkään käynyt päinsä, vaan kun hän oli päässyt noin kilometrin päähän talosta, taivas repesi ja alkoi sataa kaatamalla. Markon oli juostava lähimmälle bussipysäkille, jottei kastuisi pahasti.
Kun hän oli odottanut bussipysäkillä noin tunnin hän alkoi tuskastua sateeseen. Häntä ei haitannut se, että hän joutui odottamaan sateen loppumista kylmässä, penkittömällä bussipysäkillä. Eikä välttämättä sekään, että bussipysäkki oli rakennettu matalaan kuoppaan, joka oli täyttynyt vedellä niin että se ylsi nilkkoihin asti. Vaan se, että hän joutuisi olemaan sängyn pohjalla luultavasti seuraavat kaksi viikkoa.
Hetken kuluttua kuului auton ääni jostain kaukaa. Hän kääntyi katsomaan kuka sieltä oli tulossa, toivoen samalla itselleen kyytiä kotiin. Mutta kun auto tuli näkyviin, hän kiskaisi itsensä bussipysäkin taakse.
Autossa oli naapurikunnan hurjastelija. Marko oli muutaman kerran meinannut jäädä tämän suharin alle ja hän oli nähnyt tämän saman suharin ajavan monen eläimen yli, jättäen ne kitumaan tien varteen. Marko oli aina mennyt katsomaan eläimelle aiheutunutta vammaa, toivoen, että voisi auttaa jotenkin.
Markon oli muutaman kerran onnistunut pelastamaan yliajettu eläin, mutta monta kertaa hänen oli ollut pakko lopettaa se. Jokaisen lopetetun eläimen hän oli haudannut ja merkannut jollain isommalla kivellä.
Huligaani kaahasi, jälleen kerran, sataakahtakymppiä bussipysäkin ohitse. Auton kadottua lähimmän mäen taakse, kuului kiljahdus ja kova paukahdus kuin...
"Ei helvetti, nyt se ajoi jonkun yli!" Marko parkaisi ja lähti juoksemaan tietä pitkin.
Marko saapui mäen päälle ja näki miten auton takavalot katosivat seuraavan mäen taakse. Hän juoksi mäen alas etsien, kiljaisusta päätellen naista.
Kohta hän paikansi kaaharin uusimman uhrin. Se ei tosin ollut ihminen. Hahmon koosta päätellen se oli joko iso koira, lammas tai jonkin isomman eläimen vasa. Voi toivottavasti se ei ole vasa Marko ajatteli lähestyen hahmoa. Se makasi liikahtamatta paikallaan, keskellä isoa vesilätäkköä.
"Eih! Se on va-" Marko pysähtyi paikalleen ennen kuin sai lauseensa loppun. Näky hänen edessään oli samaan aikaan kuin unelmasta, kuin myös painajaisesta. Tiellä makasi vaaleanharmaa, blondi poni! Eikä mikä tahansa poni, vaan pegasus.
Marko katseli hetken aikaa tätä lumoavaa eläintä, kunnes tajusi, että hän oli nähnyt tämän joskus aikaisemminkin. Asian varmisti pieni merkki, joka sijaitsi ponin kupeessa. Se oli hyvin yksinkertainen tatuointi: seisemän kuplaa. Nyt hän oli varma, mistä hän tunsi tämän ponin. Hän oli Ditsy Doo hänen lempisarjastaan.
Marko rojahti polvilleen muistettuaan missä tilassa Ditsy oli. Hän kumartui kokeilemaan hengittikö hän. Hän hengitti ja pulssi tuntui. Marko tunnusteli hieman jalkoja, rintaa, niskaa, päätä, selkää, siipiä, löytääkseen jonkinlaisen vaurion mutta kaikki näytti olevan kunnossa. Hän ei yksinkertaisesti löytänyt minkäänlaista vauriota. Hän on vain lyönyt päänsä ja on siksi tajuton, toivottavasti.
Marko nosti Ditsyn syliinsä ja alkoi kävellä kaatosateessa kohti kotia. Koko matkan hän mietti, miten hänen sylissään makaava pegasus voi olla hänen maailmassaan.
