Aider! Je suis devenu un poney! (remake)

Missä minä olen? Mikä tämä paikka on? Miten minä tänne jouduin? O-olenko... yksin?

"Haloo?"

Haloohaloohaloo

"Onko siellä joku?"

Onko siellä jokuOnko siellä jokuOnko siellä joku

Miten tänne saa valoa? "Vastatkaa nyt joku!"

Vastatkaa nyt jokuVastatkaa nyt jokuVastatkaa nyt joku

"Onko se naaaAARAS?"

Kuuluu hiljainen sivallus ja vatsassa tuntuu olevan jotain ylimääräistä... silmät eivät pysy auki... väsyttää. . .

Toisaalla, toistaiseksi vielä valoisassa Ikimetsässä, hahmo herätetään varovasti todellisuuteen .  .  .

________________________________________________________________________________________________________________________________________________________________

Jokin tökkii minua otsaan, luultavasti pikkuveli oli jälleen ohittanut uhkauksen tulla mestautetuksi ja saapunut huoneeseeni koputtamatta.

"Oletteko te kunnossa?" kysyy ystävällinen tosin huolestunut ääni, joka ei voi kuulua pikkuveljelleni. "Se oli aika moinen pudotus. Onneksi sain sinut kiinni."

Avaan silmäni, jotka joudun suojaamaan auringon valolta.

Outoa... onko käteni aina ollut tuon muotoinen?

Siristän silmiäni, jotta näkisin puhujan. Edessäni tosin on vain tumman harmaa poni, joka laittoi juuri pienen pullon satulalaukkuunsa. Sillä oli vaaleansininen irokeesi. Hän sulki satulalaukkunsa ja... laskosti siipensä sen päälle?

Ei, ei voi olla... se ei voi olla pegasi. Missä minä olen?

Silmäni vihdoinkin tottuivat valoon ja alan katsella ympärilleni. Minua tökkinyt hahmo ei ollutkaan pikkuveli, vaan kirkkaan punaiseen höyhenpeittoon sonnustuautunut lintu. Se napsautti nokkaansa minulle, kun minä hätistin sen pois.

Eikä tämä ollut minun huoneeni. Olin jonkin metsän pikkupolun varressa ja nojasin ikivanhaan ja jykevään tammeen. Kuului lintujen laulua ja hyvin etäisen puron solina. Jostain kantautui piparmintun, kanelin ja sokerin sekoittunut tuoksu. Niitty kukkien tuoksu oli myös voimakas. Lähistöllä oli pakko olla myös lehmus. Sen hajun tunnistan vaikka unissani. Takapihallani oleva lehmus on hyvin iso, joten se myös tuottaa kukkia enemmän kuin mikään pieni puu. Onko hajuaistini aina ollut näin... tarkka?

Olin luultavasti kävellyt unissani metsään ja lopulta lysähtänyt tämän tammen juurelle. Todennäköisesti olin hyvin syvällä metsässä, koska en ennen ollut nähnyt poneja metsässä. Saati nyt pegasuksia. Edessäni oleva, ilmeisesti oripegasus, katsoi minua huolestuneesti.

"Olettehan te kunnossa?"

Alan etsiä puhujaa, mutta kun en häntä paikanna kysyn kovaan ääneen: "Kuka puhuu?"

"Anteeksi, en osannut odottaa, että olisit sokea", pegasi pahoitteli ottaen askeleen lähemmäs.

Käännyn nopeasti katsomaan lähestyvää pegasia. Säikähdän ja vetäydyn hieman kauemmas hänestä. "Pu-puhuitko sinä?"

"Öö... Joo puhuin. Enkö saisi?" se vastasi kysyvä ilme naamallaan.

"Mutta sinähän olet poni", sanon silmäillen pegasusta.

"Oikea termi olisi pegasus. Mutta olethan sinäkin poni. Yksisarvinen, jos aivan tarkkoja ollaan", se vastaa katsellen minua kuin hullua.

"Mi-" O-kei! Minä olen siis unessa. Minun on pakko olla.

Katson käsiäni, joiden tilalla oli nyt  valkoiset kaviot. Ihoni oli korvattu valkoisella turkilla.

Isken nopeasti pääni takanani olevaan tammeen kovalla voimalla. Auuts! Okei tämä ei ole unta.

"Onko sinulla peiliä?" kysyn hieroen takaraivoani.

"Tuossa viidenkymmenen metrin päässä on lampi. Voit katsoa kuvajaistasi siitä", hän sanoo astuen jälleen askeleen lähemmäs.

Nousen hitaasti jaloilleni ja yritän pitää tasapainon, mikä onnistui hyvin, kun oli ollut harjoitusta veljen kanssa. Hän oli aina halunnut minun olevan hevonen, jolla hän ratsastaisi rosvot kiinni.

Kävelemme rivakasti kohti lampea, joka näkyi jo puiden lomasta. Saavuttuamme lammelle, minä ravaan nopeasti sen reunalle ja toivon näkeväni omat tutut kasvoni. Mutta näiden sijaan lammesta katsoi täysin tuntematon yksisarvinen, jolla oli vaaleanruskeat silmät, ketaisen ja vaaleanruskean raidallinen harja ja valkoinen turkki.

Miten minä voin olla poni? Kuinka minä selitän tämän vanhemmilleni? Katson nopeasti ympärilleni. Kuinka minä pääsen kotiin? Vilkaisen vielä lammessa olevaa kuvajaista ja nostan hitaasti kavioni koskettamaan sarveani.

"Anteeksi, mutta me emme taineet esittäytyä", harmaa pegasi saapuu vierelleni ojentaen kavionsa. "Minun nimeni on ThunderLane. Sinun?"

Aioin juuri tarttua kavioon, kun pysähdyin. Ehkä minun pitäisi vaihtaa nimeäni. Vanha voisi herättää vaikeita tilanteita ja kysymyksiä.

"Hauska tutustua. Minä olen StoryNight", vastaan hetken kuluttua.

ThunderLane vilkaisee takajalkaani nopeasti ja sanoo: "Onko sinun taitosi siis tarinointi? Ainakin nimestäsi ja merkistäsi voisi niin päätellä"

Vilkaisen nopeasti reidessäni olevaa merkkiä, joka oli ristissä kaksi tummansinistä kynää, joiden lyijy oli pinkki. "Tuota... juu on se", vastaan hetken mietittyäni.

Kyllähän minä tarinoita kirjoittelen. Mutta miksi juuri pinkki?

"Asutko täällä?" ThunderLane kysyi vilkuillen varovasti ympärilleen.

"E-en. Missä me olemme?"

"Olemme Ikimetsässä, joka sijaitsee Ponivillestä pohjoiseen. Oikein kukaan ei asu edes lähellä tätä paikkaa. Rohkein, jos häntä nyt siksi voi kutsua, on eläinten hoitaja Fluttershy, joka asuu aivan metsän reunalla", hän sanoo nostaen samalla satulalaukkunsa maasta ja asettaen sen hänen selkäänsä.

"Mitä tässä metsässä on niin kamalaa? Minusta täällä on ihanaa", lisään pyörähteän kerran paikallani.

"Sinä et halua olla täällä öiseen saikaan", hän vastaa edelleen vilkuillen ympärilleen. "Sinun ehkä kannattaisi näyttäytyä hoitaja Redheartin luona. Sinä kuitenkin putosin aika korkealta", hän lisäsi katsellen vuorostaan minua huolestuneesti.

"Hoitaja Redheart? Ja hänet löytää...?" katson kysyvästi ThunderLanea, joka hymähtää: "Heh et taida oikeasti olla täältä päin... Tule. Minä voin viedä sinut hänen luokseen."

Lähdemme kävelemään pitkin metsätietä. Hetken kuluttua ThunderLane rikkoo hiljaisuuden: "Kuinka sinä edes pääsit tuonne ylös? En nähnyt kuumailmapalloa tai ilmalaivaa."

"Minä... en osaa sanoa... En muista mitään", vastaan toden mukaisesti. Viimeinen muisti kuvani on... olin kirjoittamassa uutta tarinaa... ei, vaan elmänkertaa tai päiväkirjaa kotona.

Kohta saavuimme ulos metsästä ja minulta pääsi hiljainen "Ooo" sillä edessämme aukeni laaja niitty, joka loppui joelle ja joen takana oli ihastuttavin kylä ikinä. Sen talot olivat kaksi kerroksisia, väriltään yksinkertaisia enimmäkseen valkoisia. Niillä oli luultavasti heinästä tehdyt katot, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ensinnäkin iso, noin kolme kerrosta korkea pyöreä talo, joka sijaitsi aivan kylän keskellä. Se oli ilmiselvästi jokin tärkeä rakennus. Kylän päärakennus... kait?

Toinen oli aivan selvästi aidon kokoinen piparkakkutalo lähellä toria. Se oli kuorrutettu valkoisella sokerilla ja se muistutti kovasti hänen omaa luomustaan, jonka hän oli suunnitellut tekevänsä jouluksi. Torin päädyssä oli hieman turkoosin sinistä karuselliä muistuttava talo, jossa oli koristeelliset ikkunat ja pieni punainen viiri katolla. Sitten oli aivan selvästi puun sisälle kaiverrettu, kolmikerroksinen rakennus oli aivan kylän laidalla.

Viimeinen poikkeus oli aivan selvästi sairaala. Jollei sitä pystynyt sanomaan isosta punaisesta rististä, joka oli ripustettu rakennuksen pää sisään käynnille, niin sitten siitä, että se oli hyvin yksinkertainen vaalea nelikerroksinen rakennus, jossa oli lukuisia ikkunoita jokaista kerrosta kohden.

"Eihän se nyt noin ihmeellinen ole", ThunderLane naurahti minun taidan-olla-ihastunut-ilmeelleni. "Tule, mennään!" hän huudahti lähtien laukkaan kohti pientä siltaa.

"Hei! Odota minua!" huudan kirmaten hänen peräänsä.